Miten se voi antaa enemmän ku minä, mä annan kaikkeni. Ilman purjetta seilaat ja mä pidän tätä kipeetä paikkaa. Vasta maailman toisella laidalla rakastat, nähdään sitte joskus, tää voi odottaa, kunnes unelmat on loppu.

Nää neljä päivää on menny aika sumussa. On ollut kivaakin joo, sitä en ala kieltämään, mutta hitto että ihminen osaa olla väsynyt. Ja yhden asian suhteen oon ollu maailman kärsimättömin ihminen, mutta onneksi mulla on maailman parhaat ihmiset ympärillä, jotka saa tän hätähousun hetkeks pysähtymään ja miettimään asioita niikun ne oikeasti on. Mun vaan pitää oppia olemaan kärsivällinen ja antaa toiselle aikaa. Ja siinä samassa myös itsellenikin. Kovasti yritän porskuttaa eteenpäin, mutta tarvin hetken kyllä itselleni. Se on hassua miten vastoinkäymisistäkin oppii niin paljon, kuhan asiat vaan osaa ajatella oikein.
Eilen käytiin nooran kanssa mylsällä moikkailemassa nooran pappaa. Oli kyllä mukavaa, kun pystyi istumaan auringossa vaan pelkkä pitkähihainen päällä ja silloinkin meinasi tulla kuuma. Eilen muhun iski se, että se kesä on oikeesti ihan nurkan takana ! Yritettiin mennä terassillekkin istuskelemaan ja nauttimaan hyvästä säästä ja seurasta, mutta siihen tuli sitten pari muuttujaa. Noh, joku muu päivä sitten. Loppu illasta oltiinkin sitten baarilla ja mulla oli tositosi hauskaa.
Mä aijon viettää ikimuistosen kesän. Haluan käydä festareilla, lähteä asuntoautolla kohti tuntematonta, viettää aikaa mun parhauksien kanssa, rakastaa, tulla rakastetuksi, nautiskella auringosta ja ruskettua, uida, nauttia kesäöistä, valvoa aamuun ja nukkua iltaan, herätä sen ihanan ihmisen vierestä aamulla, nähdä kavereita muista kaupungeista,itkeä ilosta ja nauraa niin, että mahaan sattuu, käydä töissä, mennä mun rakkaan kummitytön kanssa tykkimäkeen ja rentoutua. Koska tää saattaa olla mun viimeinen kesä mistä voin nauttia täysillä ja vielä kaikki vastuu ei ole mun harteilla.

Have you ever loved someone so much, you'd give an arm for?Not the expression, no, literally give an arm for?

En oikein tiedä mitä mieltä te olette siitä,että blogissa jauhetaan ihmissuhde kiemuroita ja puhutaan niistä avoimesti,mutta mä teen niin nyt.
9 kuukauden ajan minä annoin itsestäni kaiken, kaiken mitä toinen ihminen voi itsestään toiselle antaa. Kannoin huolta kellon ympäri,melkeimpä kuin omasta lapsesta. Annoin anteeksi sellaisia asioita mitä en olisi ikinä uskonut anteeksi antavani. Löysin itsestäni sellaisia puolia ja piirteitä mitä en uskonut ikinä itsestäni löytävän. Sain toisesta ihmisesta kaiken mitä toinen ihminen voi toisesta toivoa. Minua rakastettiin juuri sellaisena, kun olen ja en ole milloinkaan saanut kenestäkään irti tälläistä. Toinen meistä ei ollut ikinä seurustellut kenenkään kanssa ja olin hänestä ja itsestäni tajuttoman ylpeä, että me yhdessä pystyimme siihen.
Mutta siltikään asiat ei mene aina niin hyvin,kun haluaisi. Tietyt omat "tarpeet",kun menee toisen edelle sitä loppujen lopuksi kadottaa toisen ja itsensä siinä samassa. En voi sitä sanoa etten olisi tiennyt mihin olin ryhtymässä, mutta en silti olisi kuvitellut asioiden menevän tämän kaavan mukaan. Sen opin tästä,että kukaan ei koskaan voi olla toiselle se ainoa syy muuttua jos oma mieli ei ole siihen valmis. Kaikki lähtee sinusta. Kaikki on sinusta kiinni, se mihin suuntaan haluat elämäsi menevän. Siinä sivussa voit satuttaa montaa syytöntä ihmistä, mutta ole rehellinen,aina. Meissä kaikissa on omat virheet ja jos niiden toisen virheiden kanssa pystyy elämään, se on rakkautta.
Minä näin asioita 9 kuukauden aikana joita en olisi ikinä uskonut näkeväni ja kokevani. Oli ne sitten hyviä tai huonoja, opin jokaisesta niistä jotain. Olen tutustunut mahtaviin ihmisiin ja olen jokaisesta teistä kiitollinen.
En tiedä onko joku teistä kokenut tälläistä samaa, mutta jos olet antanut kaikkesi ja tehnyt kaiken voitavan toisen auttamiseksi ja tukemiseksi vaikeiden asioiden kanssa ja siltikään se ei riitä, syy ei ole sinussa. En ole hylännyt toista ihmistä silloin, kun sillä on vaikeaa toisin kuin moni muu vaan olen ollut siinä. Enkä tekisi mitään toisin. Mutta joskus sitä on ollut vahva liian kauan.
Suhteessa on kuitenkin kaksi ihmistä ja toinen ei voi yrittää yksin loputtomiin. Joskus se raja tulee vastaan. Vaikka sitä ei haluaisi, mutta joskus on tehtävä se päätös, että minä ansaitsen olla onnellinen, sinun kanssa tai ilman sinua.
Turhauttavinta on se, että joskus asiat ei ole kummankaan osapuolen päätettävissä, vaan asioita tapahtuu tai jättää tapahtumatta, mutta ikävä fakta on se ettei rakkaus aina vaan riitä. Tietyissä olosuhteissä ehkä, mutta minun tapauksessani ei. "Jos se ei tapa niin se todellakin hajottaa", nimenomaan.
Mutta mulla oli maailman paras ihminen siinä mun vieressä ja olen kiitollinen siitä. Mutta silti ei luoja, että osaa ihminen olla kohtalolle vihainen. Tiedän, että tämäkin tapahtui syystä, mutta en silti ymmärrä miksi. Ehkä joku päivä tulen ymmärtämään sen, tai sitten en. Olen oppinut tästä suhteesta paljon, mutta miksi hyvien hetkien pitää loppua?
Annoin kaikkeni ja vielä enemmänkin ja menin pois omalta mukavuusalueeltani useasti. Olin valmis kaikkeen, että meillä olisi hyvä olla, varsinkin sillä toisella.
En voi, kun uskoa parempaan huomiseen ja yhden ihmisen takia uskonkin, että pystyn siihen. Ikinä en tule unohtamaan tätä ja minä tulen rakastamaan häntä aina. Virheineen, kaikkineen.